Aamu. Kellon soiminen aina liian aikaisin. Minä lähden ulos ovesta. Mies lähtee ulos ovesta. Lapset hoitavat aamutoimet itse. Puhelin soi kun olen imuroimassa kahvilan lattiaa. ”-Äiti, mulla on ikävä sua.” Nyyhkytystä. Lähetän miljoona pusuhalia. Nähdään illalla, heihei.
Kotona odottaa kaaos. Aamiastarpeet pöydällä. Pyykkikori pursuaa. Tiskipöytä on hävinnyt jonnekkin likaisten astioiden alle. Koira kinuaa ulos. Milloinkohan se on viimeksi ollut kunnon lenkillä? Ulkona on kaunis talvinen auringonpaiste. Punnitsen hetken tiskivuoren äärellä. Soitan miehelle. ”-Vietkö sen juoksemaan kun tulet töistä?”
Lapset tulevat koulusta. Komennan siivoamaan vaatteet ja reput. Väsynyt epätoivo varmaan kuuluu äänestä. Vastaukseksi hermostunut ”joo-joo”. Kun olen lähdössä navetalle yritän houkutella lapsia mukaan. Eivät halua. Lupaan yrittää olla nopea. Samalla sellainen kurja nakerrus vatsanpohjassa alkaa taas tuntua. Ainaista taistelua kelloa vastaan. Tiedän että sama aika siellä kuitenkin menee.
Illalla hoputan lapsia koko ajan. Tiskaan samalla kun seuraan iltapesuja. Uhkaan yhtämittaa sillä että iltasatu jää lukematta jos eivät pistä vauhtia. Lukemisen jälkeen haluavat että jään heidän väliin vähäksi aikaa. Miljoona kysymystä. Sanon että jutellaan huomenna. Mielessäni mietin: ”missä välissä?” Nukahdan lasten väliin. Havahdun, nousen, käyn iltapesulla ja menen omaan vuoteeseen. Uni ei tahdo enää tulla.
Huomaan huokailevani usein. ”Äiti on väsynyt, hohhoijjaa.” Kiroan sitä että asuntomme on kuin sikolätti. ”En jaksa enää, jonkin on pakko muuttua” , valitan miehelle. ”Meidän täytyy ryhdistäytyä.” Hän nyökkäilee, on samaa mieltä. Emme tee asialle mitään.
Jätän väliin linturetkiä. En tapaa ystäviä. En käy ratsastamassa. Ei ole aikaa. Ei jaksa. Jossakin on joku, joka syö aikaani. Ihan varmasti. Havahdun siihen että on joulu. Nyt jo?
Joinain iltoina ahdistus on kova. Silloin on pakko miettiä oikeasti vaihtoehtoja. Jostain täytyy luopua. Hevoset? Se helpottaisi… mutta tuntuu kuin aloittaisin talon purkamista kellarista. Rengastus ja puutarha, ei niitä ole pakko tehdä. Pitäisikö laittaa mökki vuokralle? Eihän se nyt ihan välttämätön paikka minulle ole. Eikö? Miksi ne asiat joista pidän eniten? Olenko jo luovuttanut??
Ajatus kumpusi sieltä jostain. Siitä, että tässä on jotain pahasti mätää. Taistelussa aikaa vastaan. Siitä, että muutamme lastenkin elämän suorittamiseksi. Tahtomattamme, mutta kuitenkin. Siitä, että mies oli yhtä kyllästynyt tähän kuin minäkin.
Mitä jos luopuisi siitä, mistä ei pidä kaikkein eniten? Voisiko luopua joistakin nykyajan mukavuuksista sitä vastaan, että saisi raaka-ainetta, josta kärsimme niin suurta pulaa – aikaa?